Stella Hagelstamin treenivinkki 6 - Tehokkaat avut

Näin harmaan syksyn keskellä olen jättänyt kilpatreenaamisen vähemmälle ja keskittynyt enemmän opiskelemaan uutta, sekä uppoutumaan syvemmälle ratsastuksen ytimeen. Olenkin kohdannut yllättävän asian - niinkin yksinkertaisen dilemman kuin apujen käyttö. Saattaa kuulostaa tylsältä, mutta kun asiaa ruvetaan miettimään hieman tarkemmin, nousee esille monta kysymystä. Miksi hevoseni ei aina vastaa apuihini? Miksi hevoseni ylipäätänsä sitten vastaa apuihin? Mikä saa hevosen yrittämään? Millaisiin apuihin hevonen vastaa ja millaisiin ei? Mitä ratsastaja tekee, kun reaktio on tullut tai ollut tulematta? Tässä onkin mielestäni koko lajin ydin… Koitan omasta näkökulmastani hieman avata filosofiaani.

stella hagelstam hevonen
Ratsastajan on hyvä muistaa, että siirryttäessä vaikeustasossa ylöspäin avut eivät saa tulla kovemmiksi, vaan päinvastoin. Jos hevonen on johdonmukaisesti ja selkeästi koulutettu, se osaa GP-tasolla jo suorittaa liikkeet osittain kokonaan ilman ratsastajan vaikutusta. Silloin ratsastajan tehtävä on ennemminkin valvoa suoritettavaa liikettä ja tehdä pieniä korjauksia sekä kannustaa hevosta hyvästä yrityksestä.

Ensimmäisenä tulee hevosen motivaatio, jota käsittelimme treenivinkkisarjan ensimmäisessä osassa. Eli jos ratsastaja osaa motivoida hevosta ollaan jo pitkällä. Motivaation jälkeen tulee ratsastajan ajoitus, tilannetaju sekä kyky säädellä apuja noin 1-5. Tällä skaalalla tarkoitan, että ratsastajan täytyy osata lukea vallitseva tilanne ja säädellä apujensa voimakkuutta niin, että apu ei ole liian hento eikä liian kova tilanteeseen ja hevosen herkkyyteen nähden.

Vertaan aina apujenkäyttöä äänensävyihin ja voimakkuuksiin sekä muutenkin tapaan ”keskustella”. Huutaminen, kuiskaaminen, toistaminen, inttäminen, lässyttäminen, kiroileminen ja komenteleminen on arkea valmentajan silmissä.

Verrataanpa apujenkäyttöä normaaliin kahden ihmisen väliseen keskusteluun. Jos esimerkiksi juttelet ystävällesi illan suunnitelmista, säätelet äänesi voimakkuutta automaattisesti sopivalle tasolle. Kuiskaaminen saisi ystäväsi epäilemään tilanteessa olevan jotakin outoa. Huutaminen taas saisi ehkä ottamaan askeleen taaksepäin, pyytämään sinua rauhoittumaan tai huolestuneena kysymään, onko jokin hätänä? Toiset mahdollisesti puolustautuisivat ja ilmoittaisivat, etteivät ole halukkaita tekemään mitään kanssasi ja poistuisivat paikalta.

Mutta miten voin sitten auttaa oppilaitani paremmiksi ”keskustelijoiksi” tai hevoseni paremmaksi kuuntelijaksi?

Ajatellaanpa avut numeroina ja keskitytään ratsastaessa alla olevaan numeroskaalaan. Itse ajattelen apujen voimakkuutta näin:

1 – vihjaisu

2 – valmisteleva

3 – pyyntö

4 – käsky

5 – huomautus

Aluksi on hyvä miettiä, missä kohden skaalaa ollaan aiemmin oltu. Onko esimerkiksi pohjeapuni ollut aina tasolla 1 tai 5 ilman välimuotoja tai olenko käyttänyt vain 1 ja 2 tason apuja? Näitä miettiessä ymmärtää, että pelkästään vihjaisemalla ja valmistelemalla toivottua reaktiota ei voida saada aikaan. Ei myöskään vain käskyttämällä ja huomauttamalla hevosta, jolloin siltä loppuu motivaatio yhteistyöhön. Taitava ratsastaja osaa käyttää koko skaalaa ja tuloksena on motivoitunut, herkkä ja kuuliainen hevonen.

En kuitenkaan tarkoita, että esimerkiksi tasoa 1 ja 5 pitäisi käyttää yhtä paljon. Arvioni mukaan minun ja Julitrean normaalissa treenissä käytän apuja seuraavasti:

1 – 10%

2 – 40%

3 – 39%

4 – 5%

5 – 1%

Nämä hassut luvut kuvaavat, että 1 + 2 on 50% eli en ikinä pyydä, käske tai huomauta ilman vihjaisua tai valmistelevaa apua. Herkkyyden säilyttämiseksi pyrin myös kaikin tavoin minimoimaan varsinkin tason 5, mutta sekin on toisinaan välttämätön, jotta voidaan taas palata pienempiin eleisiin.

En hyväksy hevoseltani välinpitämättömyyttä, laiskuutta tai vastustelua, mutta en myöskään halua jännittyneisyyttä, hermostuneisuutta, epävarmuutta tai yliherkkyyttä. Tässäkin asiassa ajattelen apujen käyttöä, kuin toiselle ihmiselle puhumista, jolloin jokainen apu on verrattavissa kysymykseen.

Kuinka toimit, jos pyydät ystävääsi ojentamaan sinulle pöydältä jotakin. Jos hän katselee muualle eikä huomio mitenkään kysymystäsi, korotat kenties hiukan ääntäni ja kysyt: ”anteeksi, kuulitko?” Näitä kahta pyyntöä vertaan tasoon 2 ja 4. Taso 1 olisi ollut mahdoton ymmärtää ja 5 olisi ollut jo hyvän tilannetajun mukaan liioiteltua.

Ratsastaessa asiat tapahtuvat niin nopeasti, ettei kukaan valmentaja voi ohjata ratsastajaa jokaisessa hetkessä. Hyvä ratsastaja oppii suhteuttamaan apujaan oikeaksi tilanteeseen ja hevosen herkkyyteen nähden.

Loppuun haluan muistuttaa, että hevoset eivät (minun kokemukseni mukaan) osaa erottaa kaikkia yhteen sulavia apuja eli muistakaa ”nollata” avut muutaman metrin välein niin että esimerkiksi pohjeavun jälkeen jalan on tultava kokonaan kyljestä irti sekunniksi ennen kuin ratsastaja lähtee tekemään seuraavaa apua. Samoin ohjasapujen kanssa. Näin huolehdit, ettet tarvitse yhä kovempia ja kovempia apuja.

Puolipidäte (2)- Pysäytys (3/4)- hellittäminen niin, että molemmat kädet menevät eteenpäin ja ohjastuntuma kevenee. Tämän jälkeen palauta tuntuma takasin ja siirry seuraavaan tehtävään aloittaen taas valmistelevasta pyynnöstä jne.

Tulipa pitkä ja monimutkainen treenivinkki tällä kertaa, mutta toivottavasti saitte ideastani kiinni!

Mukavaa syksyä,

Stella ja Julitrea